Äitiys 42 vuotiaana

Äitiys 42 vuotiaana


Tuntemuksia

”Hullu, sullahan on jo tota ikääkin, nythän sä oisit jo päässyt niin helpolla, sähän oot jo melkein eläkkeellä ja sulla asuu lapsi vielä kotona, miten te nyt reissaatte, ei sitten ole vapaa-ajan ongelmia, ihanaa, onks toi ensimmäinen, olet rohkea, miten sä jaksat ne yövalvomiset jne.”

Nämä ovat esimerkkejä kommenteista joita sain, kun kerroin olevani raskaana viime talvena. Nyt ne jo naurattavat, mutta silloin osa kommenteista loukkasi ja pahoitti jo muutenkin herkistyneen mielen. Eivätkö ihmiset ymmärrä, että nelikymppinenkin voi haluta vielä vauvan vaikka lapsia on jo ennestäänkin ? Varsinkin, kun miehelläni ei ollut omia lapsia ennestään ja halusin hänen myös päästä kokemaan isyyden sekä jakamaan vanhemmuuden kanssani. Miksi haluaisin päästä helpolla ja kuka sanoo, että teini-ikäisten kanssa on välttämättä helppoa ? Edessä ovat ihan erilaiset haasteet saada nuori kasvamaan tämän yhteiskunnan veronmaksajaksi aikanaan.



Tiesin toki itsekin etten ole enään mikään nuori tyttönen ja tunsin myös iän tuomat riskit raskauden aikana sekä mahdollisesti vauvan kehityksessä. Näitä asioita varten meillä on kehittynyt terveydenhuolto ja erityisen hyvät neuvolapalvelut odottaville äideille. Mitään ei jätetä sattuman varaan, vaan mahdolliset kehityshäiriöt, raskausajan diabetes tai muut sairaudet suljetaan erilaisin tutkimuksin pois. Minulla oli koko raskausajan kaikki hyvin. Osittain koin esimerkiksi kutsut ylipaninoni vuoksi erilliseen diabetesriskiryhmän tarkkailuun painostavina, koska ruokavalioni on terveellinen ja ulkoilin säännöllisesti eikä minulla ollut minkäänlaisia oireita jotka olisivat antaneet aihetta epäillä raskausajan diabetesta. Sokerirasitustestien tulokset olivat normaalit ja painoni ei koko raskauden aikana noussut eli käytännössä laihduin koko ajan.



Jos tämä syyskuussa 2010syntynyt Oscar- poika olisi ollut ensimmäinen lapseni olisin varmasti saanut pelkkiä onnitteluja ja kannustusta osakseni. Hän on kuitenkin kolmas lapseni ja vanhemmat sisarukset ovat 13 ja 14 vuotiaat. Tämän suuren ikäeron vuoksi osa tutuista ja ystävistäkin tuntui ajattelevan minun menettävän aikaa ja mahdollisuuksia tehdä erilaisia asioita, kuten matkustaa, vapauden tulla ja mennä. En koe nyt, enkä kokenut aikaisemminkaan pienen vauvan rajoittavan liikkumista tai osallistumista. Lapsen voi ottaa mukaan joka paikkaan minne on minulla on tarve mennä. Sinne missä pienet lapset eivät ole tervetulleita ei minunkaan tarvitse mennä.



Totta on, että kahden teini-ikäisen huoltajana on ihan erilaista olla kuin itsestään täysin riippuvaisen vauvan. Mutta kaikki lapset tarvitsevat äitiä iästä riippumatta, myös aikuisina soitetaan äidille kysytään ja kerrotaan erilaisia asioita. Kotona asuvat lapset turvaavat äitiinsä ja luottavat äidin huolenpitoon sekä tukeen. Teini-ikäisten murheet ja tarpeet ovat niin erilaisia kuin leikki-ikäisen, silti olen nauttinut jokaisesta vaiheesta lasteni elämässä. Pieni vauva on toki enemmän aikaa vievä hoidettava ja myönnän ettei yöllä valvominen ole lempi harrastuksiani. Onneksi päiväunilla vauvan kanssa voi korvata osan yöunien puutteesta. Vauva-aika on kuitenkin niin lyhyt hetki ihmisen elämässä, että onneksi siitä osaa nauttia ja sitä osaa arvostaa ihan eri tavalla kuin sisarusten ollessa pieniä. Elämänkokemus on muuttanut arvoja eikä ura tai suorittaminen tule enään ensisijalla vaan perhe tulee ensin oman hyvinvoinnin ohella. Nyt nautin pienen vauvan tuhinasta, tuoksusta ja vaipanvaihdosta, ihan pelkästä yhdessäolosta sekä sen elinikäisen siteen luomisesta tähän pikkuihmiseen.



42 vuotiaana on kokenut elämää jo aika paljon ja oppinutkin siitä jotain, toivottavasti. Voin antaa itselleni luvan nauttia vauvasta ja jättää kotona jotain tekemättä tai teettää sen muilla. Enään ei kaiken tarvitse olla ihan tiptop ja vieraita varten voi ostaa kaupasta valmiit leipomukset tarvittaessa. Osaan seuloa hyvää tarkoittavien ihmisten neuvoista ne joilla on oikeasti merkitystä ja sanoa myös neuvolassa suoraan mikäli olen eri mieltä jostain asiasta, sillä lasten hoito- ja kasvatusohjeet muuttuvat säännöllisesti ja ”virallinen” kanta ohjeisiin voi olla ihan muuta kuin 90- luvun puolivälissä. Tervettä järkeä saa käyttää ja sitä pitäisi mielestäni korostaa myös tuoreille äideille.

Äiti on lapsensa paras asiantuntija, useinmiten ainakin ja äitejä pitäisi kannustaa olemaan rohkeampia pelkän ohjaamisen ja opastamisen sijasta.





Odottamisia



Raskaus ei ole itsestään selvä asia kenellekään iästä riippumatta. Usein ajatellaan, että alle 30 vuotiaana tullaan raskaaksi itselleen sopivalla hetkellä. Ei onnistu, ei ainakaan kaikilla. Lisäksi joka toinen raskaus päättyy keskenmenoon, usein tietämättämme.



Olin 28 vuotias ensimmäisen lapseni syntyessä 1996, poika, Jeremias syntyi keväällä kolmannen raskauden tuloksena. Ensimmäinen raskaus oli tuulimuna ja johti kaavintaan, toinen raskaus päättyi keskeytykseen +19 viikolla kehityshäiriön vuoksi. Toisen lapseni syntyessa olin 29 vuotias, tulin uudelleen raskaaksi heti kohta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Tyttö, Riikka syntyi 1997 vappuna yhden vuoden ja viisi päivää esikoiseni syntymän jälkeen. Siinä sitä sitten oltiin kahden vaippaikäisen kanssa, toinen kiinni tississä ja toinen vasta kävelemään oppineena täystuhona. Ei aina naurattanut, mutta nyt jälkeenpäin hymyilyttää.



Nyt 2010 olen siis 42 vuotias ja sain kolmannen lapsen, pojan, syyskuun lopussa. Tätä raskautta ennen sain keskenmenon 2009 tammikuussa eli uuden raskauden alkuun meni vuoden verran. Olimme sopineet mieheni kanssa yrittävämme lasta noin kahden vuoden ajan ilman minkäänlaisia hoitoja. Toki muutimme molemmat hieman elintapojamme, mieheni mm. lopetti tupakoinnin, vähensimme molemmat alkoholin käyttöä, ulkoilimme enemmän ja kiinnitimme huomiota myös ruokavalioon. Se on joskus niin pienestä kiinni ja halusimme molemmat saada yhteisen lapsen. Hyvän harjoittelun tuloksena olemme nyt onnellisia vanhempia.



Odotusaika on kaikkien kolmen lapsen kohdalla ollut normaali ja suhteellisen helppo. En ole kärsinyt massiivisista pahoinvoinneista tai kohdannut elämää suurempia mielihaluja. Olen syönyt normaalisti monipuolista ruokaa ja kaikkea sallituissa rajoissa. Ne rajat tuntuvat kyllä joskus hassuilta, kun toisella puolella maailmaa syödään melkein pelkkää raakaa kalaa niin täällä sitä ei saisi syödä ollenkaan. Ainoa mihin olen joutunut kiinnittämään huomiota on ollut riittävä raudan saanti alhaisen hemoglobiinin vuoksi.



Esikoistani odottaessa vuonna 1996 olin töissä hotellin vastaanotossa kolmivuorotyössä, josta jouduin supistelujen vuoksi jäämään sairauslomalle kuukautta ennen äitiysvapaan alkua. Öinen kokoustilojen järjestely ei oikein sopinut odottavalle äidille ja vuorotyö tuntui loppuraskaudesta muutenkin raskaalta. Toista lastani odottaessa olin äitiysvapaalla esikoisesta, joten raskausaika meni vaippoja vaihdellessa ja esikoista kasvattaessa. Sen verran esikoisen hoito otti raskauden viimeisellä kolmanneksella voimille, että jouduin viikon verran pakkolepäämään sairaalassa supisteluiden vuoksi.



Nyt viimeisen raskauden aikana 2010 olen ollut melkein koko odotusajan kotona parin kuukauden työjaksoa lukuunottamatta. Odotus sujui hyvin ilman mitään ongelmia. Väsymys oli oikeastaan ainoa huomattava oire joka näkyi myös koko perheelle. Ensimmäisen kolmanneksen aikana saatoin nukkua 10 tuntia yössä ja päiväunet päälle. Hormonitasojen muutokset myös näkyivät herkkyytenä sekä kiukunpuuskina pienistäkin asioista. Onneksi mieheni ymmärsi minua ja lapsille selitin miksi äiti ei jaksa ja on kiukkuinen jolloin heidänkin asenteensa muuttuivat. Puhuminen on muuten tärkeä osa raskautta, kaikesta on puhuttava niin ei pääse syntymään tilanteita joissa asiat paisuvat kohtuuttomasti ja aiheuttavat vaikeita tilanteita perheessä. Mieheni on meillä se henkilö joka suorastaan pakotti minut puhumaan kaikesta, kiitos siitä hänelle, puhuminen helpottaa asioita.



Toisen kolmanneksen aikana olin töissä ja elämäni kunnossa. Nautin raskaudestani, työstä ja kesästä. Ainoastaan kuumuus tuntui painostavalta ja aiheutti jonkin verran turvotuksia, kotona onneksi jäähdytys toimi hyvin ja toi asiaan helpotusta.



Viimeisellä kolmanneksella väsymys palasi, samoin herkkyys ja pienikin asia toi kyynelet silmiin. Helle myös väsytti ja ulkoilut jäivät vähäisiksi, mutta nautin silti lämmöstä ja siitä ettei tarvinnut pukea paljoa vaatteita päälle vaan pärjäsi kevyillä kesätopeilla ja hameilla.



Olen kuitenkin kokenut odotusajan hyvin erilaisena. Minulla on ollut aikaa kuunnella itseäni ja keskittyä omaan hyvinvointiin paremmin kuin vanhempien lasteni kohdalla. Hyvällä omalla tunnolla olen delegoinut kotitöitä lapsilleni sekä miehelleni, olen sanonut suoraan ellen ole jaksanut tehdä jotain, lähteä tai osallistua kokouksiin, kyläreissuihin tai vain kaupassa käyntiin.



Raskausajan neuvolakäynnit ovat kaikissa raskauksissa sujuneet hyvin ja henkilökunta on ollut osaavaa. Synnytysvalmennukset olen jättänyt väliin kaikissa kolmessa raskaudessa tai kävin kyllä 1996 yhdessä valmennustilaisuudessa ja sen pitäjä ei ollut minun mieleeni, esitystapa oli huono. Valmennukset olen hoitanut suoraan kätilöni kanssa ja sektiosta taas kertoi leikkaava lääkäri, joten näissäkin olen saanut henkilökohtaisen opastuksen. Ja mikäli jotain epäselvää jäi olen aina saattanut kysyä äidiltäni lisää. Synnytyksissäkin terve järki ja tapahtuman luonnollisuus hoitaa kyllä kaiken, jos vain itse antaa näin olla.



Synnytykset



Olen saanut olla etuoikeutetussa asemassa oman äitini ammatin vuoksi. Äitini on ammatiltaan kätilö ja jäi eläkkeelle Naistenklinikalta kymmenkunta vuotta sitten.

Jeremias (s. 1996), esikoiseni, oli perätilassa ja hänen syntyessään minulle tehtiin suunniteltu sektio. Äitini oli kysynyt ennakkoon leikkaavalta lääkäriltä hoitaisiko hän sektion ja loppuraskauden tutkimukset. Lääkärille tämä sopi ja näin sain olla saman lääkärin hoidossa koko loppuraskauden ajan. Hän yritti kääntää Jeremiaksen pää alaspäin, mutta poika päätti pysyä perätilassa ja näin sovimme ajan sektiolle. Sektiossa mukana kätilönä oli äitini, näin Jeremias pääsi mummin hoitoon heti synnyttyään. Sektio sujui hyvin ja olin hereillä koko ajan, näin sain myös poikani heti rintani päälle vaikka minua vielä operoitiin. Leikkauksen jälkeen jouduin seurantaan ja sillä välin poikani syntymää juhlittiin synnytysosastolla koko henkilökunnan, silloisen aviomieheni ja vastasyntyneen poikani kanssa.



Riikka (s.1997) syntyi vappuna, olimme käyneet jo viisi päivää aikaisemmin ottamassa vauhtia Naistenklinikalta, mutta silloin ei vielä ollut oikea aika tytön syntyä. Olin sopinut äitini kätilökollega,Lean, kanssa siitä, että hän tulee hoitamaan synnytyksen vaikka vapaalta. Lea oli kuitenkin tuolloin iltavuorossa töissä ja auttoi tyttäreni maailmaan, synnytys kesti 3,5 tuntia. Riikalla on edelleenkin kiire joka paikkaan ja muutenkin tyttö on kuin elohopeaa, ei pysy paikoillaan. Synntys oli helppo ja kivunlievitys osui juuri oikeaan aikaan. Tuttu kätilö helpotti tilannetta ja oli samalla hyvä tuki sekä jämäkkä kannustaja synnytyksessä.



Nyt 2010 pikku Oscarin synnytyksen hoitamisesta oli sovittu saman kätilön kanssa kuin 1997 Riikan syntyessä. Kävimme Osmon kanssa yhdessä tutustumassa Naistenklinikalla noin kuukautta ennen syntymää sekä keskustelimme samalla synnytyksestä sekä kipulääkityksestä. Tälläkin kertaa kätilö lupasi tulla paikalle milloin se olisi ajankohtaista. Tälläkin kertaa kävimme ottamassa vauhtia noin kahta viikkoa ennen synnytystä kovien ja kivuliaiden supistusetn vuoksi. Kivut johtuivat siitä ettei kohdunkaula antanut yhtään periksi ja kätilömme hieman ”auttoi” tilannetta niin, että kohdunkaula alkoi hävitä jolloin kivut lievittyivät. Soittelimme toisillemme ja annoin säännöllisen tilannekatsauksen siitä missä mennään. Kun vesi alkoi sitten 23.9. vihdoin mennä, tiputtelemalla tosin, soitin kätilölleni ja hän neuvoi menmään 12 tunnin kuluessa veden menon alkamisesta päivystykseen. Päivystyksestä ohjasivat meidät suoraan synnytysosastolle, jossa meitä jo osattiin odottaa. Oli puoliyö ja minut tutkittiin sekä kytkettiin vauvan sydänääniä sekä supituksia tarkkaileviin laitteisiin kiinni. Oma kätilöni oli tuolloin vapaapäivällä, mutta valmiina tulemaan paikalle heti tarvittaessa. Synnärissä minut sitten tutkittiin ja otettiin sisälle. Kohdun suu oli tuolloin vielä kiinni, mutta sormelle auki. Kipuihin sain lääkitykseksi petidiiniä joka lisäsi supistusten määrää ja auttoi näin myös kohtua avautumaan. 5.40 saapui oma kätilöni paikalle ja 6.08 käynnistyi synnytys joka kesti jälleen tuon 3,5 tuntia eli tämä nuori mies saapui myös vauhdilla maailmaan. 9 pisteen poika. 10 pisteen synnytys. Lisäksi sain kehut kätilöltäni, olen kuulemma hyvä synnyttäjä ja minua on ollut ilo hoitaa.



Minulle kaikki kolme synnytystä ovat siis positiivisia kokemuksia. Kivunlievitys on onnistunut, henkilöstö on ollut loistavaa ja asiantuntevaa. Olen saanut henkilökohtaisen valmennuksen syynytyksiin. Isät ovat olleet mukana kaikkien lasten syntymässä ja isät ovat myös saaneet opastuksen henkilökohtaisesti.



Äitiys



Lapsi on lahja, äitiys on vastuunottamista itsestään, lapsesta ja perheestä. Äidin tehtävä on turvata vastasyntyneen alkutaival, luoda side ja olla turvana lähellä lasta. Myöhemmin äidin rakkaus lastaan kohtaan on myös asettaa rajoja lapsen kulloisenkin kehitysvaiheen ja iän mukaan.



Itse koen äitiyden kasvattaneen minua ihmisenä ja tuoneen jokaisen lapsen mukana myös jotain uutta omaan minuuteeni. Rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain valtavaa, tunne jollaista ei muuten koe. Oman lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen on vaikuttava kokemus jollaista ei muulla tavoin pääse näin läheltä seuraamaan.



Äitiys ei aina ole helppo asia. Vastasyntynyt vauva voi valvottaa, aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta ja parhaillaan se tuo suurta iloa sekä antaa joka päivä aihetta hymyyn. Lapsen kasvaessa kasvavat myös äidin haasteet lapsen kasvatuksessa. Ollako se ikävä aikuinen joka asettaa rajat rakkaudella vai ottaako löysempi linja ja olla mukava vanhempi ? Itse olen lapsilleni se vanhempi joka asettaa rajat rakkaudella. Minulle se tarkoittaa rajoja, vastuunottamisen opettamista sekä keskustelua asioista. Meidän perheessä halataan, keskustellaan ja välillä huudetaankin. Olen opettanut lapsiani myös kyseenalaistamaan ja näin heille täytyy aina myös perustella heitä koskevat päätökset. Näin he ovat oppineet myös keskustelemaan sekä ottamaan asioista itsekin selvää perustellakseen vastaavasti asioita minulle. Rajat lapselle luovat turvallisuutta, vastuunottaminen opettaa ettei mitään saa tai tapahdu ilman omaa tekemistä ja keskustelu opettaa ottamaan kantaa sekä luo lapselle yhteyden jossa myös häntä kuunnellaan.



Äitiys on vakava asia joka pitää ottaa huumorilla rakkautta säästelemättä.

Äiti kotona vai kotiäitinä ?

Olen ollut nyt kaksi vuotta kotona, josta tosin töissäkin välillä kahdessa eri jaksossa.
Teini-ikäisille lapsilleni kotona oleminen on tehnyt hyvää ja olen saanut luotua heihin ihan erilaisen suhteen kuin vakinaisesti töissä ollessani.
Itse asiassa luodessani uraa ehdin nähdä heitä muutaman tunnin illassa, emme syöneet arkisin yhdessä ja illat menivätkin sitten kotitöissä. Keskustelut rajoittuivat lähinnä läksyjen tarkistamiseen ja hyvän yön toivotuksiin. Molemmat kritisoivat pitkiä työpäiviäni eivätkä ymmärtäneet miksen ollut enemmän kotona. Mitä tai ketä varten sitten venytin päivää ? En tiedä, kai luulin saavani siitä lisää meriittiä tehdessäni työni mahdollisimman täydellisesti ja vielä vähän enemmän. Palkkioksi siitä sain vain stressiä ja menetettyä vapaa-aikaa, aikaa joka oli pois itseltäni sekä silloin ala-asteikäisiltä lapsiltani.
Nyt ymmärrän miten tärkeää heille on tuntea äidin olevan läsnä ja lähellä. Keskustelemme paljon ja he kertovat minulle yllättävän paljon omista asioistaan.

Nyt ollessani äitiysvapaalla hoitamassa kotona pientä Oscaria on luonnollista, että aikani menee enimmäkseen vauvan kanssa. Vaikka hän osittain syökin maitoa pullosta on hän silti vielä riippuvainen rintaruokinnasta. Huomaan samalla miten isommat lapseni hakeutuvat lähelleni heti, kun Oscar on isänsä hoidossa. Mustasukkaisuutta se ei ole vaan on luonnollista, että he hakevat oman osansa äidin läheisyydestä. Saman he tekevät myös pienelle veljelleen, ottavat hänet syliin, leikkivät hänen kanssaan, syöttävät tai auttavat kylvetyksessä. Osmokaan ei jää osattomaksi heidän rakkaudestaan vaan yhtä lailla molemmat halaavat myös häntä.

Mutta siis otsikkoon. En ole koskaan ollut kotiäitityyppiä, enkä ole sitä vieläkään. Viihdyn kyllä kotona tiettyyn pisteeseen asti ja teen kotitöitä, mutta en todellakaan kaikkea yksin. Rakastan ruoan laittamista ja leivon myös mielelläni, mutta otan myös mielelläni apua vastaan. Samalla on lapsilla hyvä tilaisuus oppia ruoanlaittoa.
Meillä kotityöt on jaettu kaikkien kesken. Teini-ikäisillä lapsillani on 2 viikon viikkotyövuorolista jonka perusteella he saavat kuukausirahan. Kotityöt on jaetu heille tasan töiden vaihdellessa parillisina ja parittomina viikkoina. Rajoja, rakkautta ja vastuuta. Siivousta, roskien viemistä ja astiahuoltoa. Vapautta, kavereita ja omia menoja. Tasapainoisen perhe-elämän resepti teini-ikäisten lasten ja vauvan hoidon lomassa, mies siis osallistuu kaikkeen muun perheen kanssa.

Vastapainoksi kodille ovat luottamustoimet joiden kokoukset ovat yleensä iltaisin jolloin mieheni hoitaa pienimmäistä ja katsoo isompien perään. Ilman näitä sosiaalisia verkostoja tulisinkin varmaan mökkihöperöksi ja perheellä olisi silloin vähemmän mukavat oltavat. Nytkin välillä voi pienikin asia tuntua siltä, että "nyt riittää". Onneksi mieheni huomaa sen helposti ja auttaa minua purkamaan tilanteen.
En siis suostu siihen, että äitinä teen kotona kaiken valmiiksi vaan vaadin osallistumista kaikilta kodin hoitamiseen. Nyt tiedän, että on myös etuoikeus saada olla kotona, kaikilla äideillä ei ole siihen mahdollisuutta. Vaikka kotona oleminen onkin työttömyyden tulosta en katso olevani tippunut pois työmarkkinoilta vaan tiedän palaavaani entistä ehompana takaisin töihin, en tosin samalla alalle enkä etsi sitä uraputkeakaan uudelleen. Olen siis äiti kotona hoitamassa perhettään ja oppimassa samalla jotain uutta itsestään sekä yhteiskunnasta ja vaikuttamisesta.
Kotiäitiä minusta ei siis saa.